Pipan & koirien blogi

Monet koirien koulutusta käsittelevät tekstit sisältävät lauseita ”opeta ensin, vaadi sitten”, ”siltä vaaditaan tottelemista” jne. Selkeitä ohjeita ja helppo toteuttaa…? Sanakirjan mukaan verbi ”vaatia” tarkoittaa lujan tahtonsa ilmaisemista, vaatimuksen tekemistä tai sitten se voi tarkoittaa samaa kuin edellyttää tai tarvita. Esim. kun koiralta vaaditaan luoksetulokutsun noudattamista, koiralle pitää ilmaista oma luja tahtonsa siitä, että koira noudattaa kutsua. Tai kun koiralta vaaditaan, että se ottaa katsekontaktin ennen ruuan saamista, niin silloinhan tietysti…ööh…vaaditaan kontaktia.

Kun asiaa miettii tarkemmin, vaatimistermi on yksi koulutukseen liittyvistä termeistä, ei kerro mitä pitää tehdä ja miten. Nämä termit eivät usein kerro sitä, mitä pitää tehdä, miten toimitaan ja mitä tilanteessa pitäisi tehdä.

Käytännössä vaatiminen voi tarkoittaa kouluttajasta riippuen hyvinkin erilaisia asioita. Esimerkiksi koiralta vaaditaan kontaktia seuraamisen aikana. Lähtökohtana on varmaan yleensä se, että koiraa palkitaan, kun se pitää kontaktia seuraamisessa mm. erilaisissa häiriöissä ja erilaisten matkojen ajan. Tämä on opetusvaihetta eli positiivista vahvistamista. Sitten seuraa vaatimisvaihe, jolloin asiaa voidaan lähestyä eri tavoin. Eli jos kouluttaja sanoo ”vaadi että koira pitää kontaktin koko ajan”, voidaan tehdä seuraavia toimenpiteitä:

-          positiivinen vahvistaminen ja yleistäminen: harjoitellaan kontaktin pitämistä seuraamisessa yhä hankalammissa tilanteissa siten, että koira onnistuu näissä aina (ei välttämättä realistista, koska joskus koira voi pudottaa kontaktin – mitä tuolloin tehdään?)

-          harjoituksen keskeyttäminen ja negatiivinen rankaisu: jos kontakti putoaa, harjoitus keskeytetään eikä koira saa palkkiota (hankala siinä mielessä, että mistä koira tietää tehneensä väärin, mistä se erottaa ettei kyse ollut satunnaisesta vahvistamisesta jossa koiraa ei palkita millään tavalla)

-          ei palkkiota merkki (NRM) ja negatiivinen rankaisu: jos koira ei pidä kontaktia, harjoitus keskeytetään ei palkkiota merkillä (esim. oho) eikä koiraa palkita (nyt koira erottaa tämän paremmin satunnaisesta vahvistamisesta)

-          kielto ja negatiivinen rankaisu: lähes kuten edellinen, mutta koiraa kielletään jos se ei pidä kontaktia. Kieltosana on opetettu erikseen (ja sen merkitys koiran mielessä riippuu opetustavasta). Sen jälkeen koira edelleenkään ei saa palkkiota  

-          kielto ja positiivinen rankaisu: kuten edellä, mutta jos koira ei pidä kontaktia, sitä kielletään (kielto opetettu erikseen) ja tätä seuraa positiivinen rankaisu, esim. hihnasta nyppäiseminen (”pakote”)

-          positiivinen rankaisu: kuten edellä, mutta jos koira ei pidä kontaktia, siitä seuraa suoraan positiivinen rankaisu

Ja jos koira muuttaa käyttäytymistään NRM tms. jälkeen, seuraamista voidaan toki jatkaa ilman muita seuraamuksia, ellei tästä tule tapa (esim. koira seuraa kontaktissa – ei pidä kontaktia – seuraa kontaktissa – ei pidä kontaktia jne.). Tuolloin kontaktin kestoa pitää harjoitella erikseen enemmän tai muulla tavalla muuttaa treeniä, koska opetusvaihe ei ole ollut riittävä tai koiralle on vahingossa opetettu tällainen seuraaminen tms.

Vaatimiseen liittyy useita vaihtoehtoja, eikä sitä voi pitää yksiselitteisenä terminä, joka kertoisi koulutettavalle, mitä tämän tulee tehdä vaatimisen aikaansaamiseksi. Vaatimismantran lisäksi pitäisi koulutuksessa aina kertoa, mitä sillä tarkoitetaan ja mitä tilanteessa tulee tehdä.

Lähteistä riippuen ongelmallisia koiria on (urbaanista) koirapopulaatiosta 10-90%. Valtava ero määrissä, mikä johtuu siitä, että ongelmallisesti käyttäytyvän koiran määritelmät vaihtelevat. Vasten hyppivä, kerjäävä koira on jonkun mielestä ongelmallinen kun taas jossain muussa lähteessä ongelmallinen koira on pakkomielteen omaava hyrrääjä. Ongelmallisiksi koiriksi luokitellaan monesti sellaiset koirat, jotka käyttäytyvät normaalisti, mutta ovat ongelmia omistajiensa mielestä. Ja etenkin kun puhutaan ns. seurakoirista. Omistaja haluaisi ehkä koiran, joka on huomaamaton kotona paitsi kun omistaja haluaa huomata sen, kävelee ulkona kauniisti samaa tahtia, ei syö mitään ällöttävää ja pitää halvasta kuivamuonasta, pukeutuu mielellään takkiin, jos omistaja näin haluaa mutta ei muuten halua turkkiinsa mitään kuorrutusta, tervehtii ihmisiä iloisesti mutta ei liian iloisesti jne.  

Mitä koirat normaalisti tekevät? Kaikki koirat eivät samoja asioita, rotuja on yli 400 ja jokaisella näistä on omia taipumuksiaan. Kuitenkin koirissa on paljon piirteitä, jotka EIVÄT sovi yksiin etenkään seurakoiran ominaisuuksien kanssa. Koirille ei ole muodostettu kaikenkattavaa etogrammia, mutta joitakin yhteisiä piirteitä koirilla on – joillakin roduilla korostuneempina, joillakin vähemmän esilläolevina. Näitä voi kutsua myös lajityypilliseksi / rotutyypilliseksi käyttäytymiseksi. Esimerkkejä alla:

Koirat haluavat usein olla yhdessä ihmisen / laumansa kanssa, ne ovat sosiaalisia eläimiä. Tämän takia ne tungeksivat vastassa, kun tullaan kotiin, hyppivät vasten, nuolevat, haluavat olla samoissa tiloissa ihmisten kanssa, eivät ehkä pidä yksinjäämisestä, haluavat mahdollisesti tutustua muihin koiriin ja leikkiä näiden kanssa (etenkin nuorena). Ongelmallista käytöstä voivat olla yksinoloon tai ihmisten tervehtimiseen liittyvät ongelmat.

Koirat reagoivat yleensä jollain tapaa muihin koiriin. Ne voivat haluta muiden koirien luokse, haluavat ehkä häätää ne pois alueeltaan, mahdollisesti löytää elämänsä nartun tai ne voivat pelätä muita koiria. Koirien reaktiot vieraita ihmisiä kohtaan voivat vaihdella yli-innokkaasta tervehtimisestä valtavaan väistämiseen, jota voi säestää aggressiivinen käytös. Ongelmallista voi olla yli-innokkuus, pelokkuus tai aggressiivisuus.

Koirat tonkivat ja etsivät ”juttuja”, nuuskivat ja kaivavat. Hajumaailma vie mennessään, myös roskiksiin ja jätteiden pariin. Syötäväksi kelpaa lähes mikä vain ja pureskeluun tarkoitetut hampaat voivat purra lelujen ja luiden lisäksi vaikka huonekaluja. Kaikki tämä voidaan lukea myös ongelmalliseksi käyttäytymiseksi.

Koiria pitää ulkoiluttaa useasti päivässä. Koirat liikkuvat mieluiten tasaisesti päivän mittaan vapaana, välillä löntystellen ja välillä paikasta toiseen pyrähdellen. Hihnassa sievästi kävely voi olla tuskallista etenkin isommalle koiralle, ellei se päätä hieman ehkä jumittaa itseään eli peitsaa hitaan ihmisen tahtiin. Innokkaasti ulosmenevä koira on ongelmallinen, samoin hihnassa vetävä koira (vaikka omistajan tahti olisi 1km/h…), nuuskutteleva koira hankala, samoin vapaana kirmaava jne.

Kaikkiin edellä mainittuihin koiramaisuuksiin liittyy monenlaista ”ongelmallista” käyttäytymistä, koska koirat ovat koiria. Koiralle voi olla vaikeaa tarjota sellaista elämää, jota se haluaisi ja tarvitsisi. Tämä on merkittävä syy ongelmien syntymiseen. Ongelmia voivat aiheuttaa esim. ruokinta (huono rehu, nopeasti kupista syötävä nappula), pureskeltavan puute (ei saa repiä puita, oksia, purra keppejä, luita, rustoja), liikunnan puute tai voimakas hetkellinen rasitus (ei tasaista liikuntaa useasti päivässä, jossa saa olla vapaana, tutkia ja nuuskutella, puolen tunnin rankka hikilenkki eikä muuta ulkoilua), laumasta erottaminen (ei ollenkaan kavereita, yksin kotona, eroahdistus, häkittäminen), stressi (jotain liikaa tai liian vähän) ja koiramaisen tekemisen puute (nuuskuttelu, tonkiminen, tarkkaileminen, sosiaalinen toiminta, reviirin hallinta). Mielenkiintoista on se, että vapaana elävillä eläimillä ei ole havaittu ongelmallista käyttäytymistä kun taas samoilla eläinlajeilla vankeudessa on. Koirat elävät vankeudessa, vaikka niitä lemmikeiksi kutsutaankin. Koirat joutuvat elämään niin luonnotonta elämää, että olisi ihme jos niillä ei olisi ongelmallisia käyttäytymisiä.

Miten tilannetta voi muuttaa? En tiedä! Niin kauan kun koiria on lemmikkeinä, vääriä koiria tulee asumaan epäsopivissa olosuhteissa ja sitä kautta syntyy mahdollisesti ongelmallista käyttäytymistä. Tilannetta ei heikentäisi se, jos koiria pidettäisiin koirina, annettaisiin niille mahdollisuus elää koirien elämää ja mietittäisiin hetki ennen koiran ottamista, pystytäänkö koiralle tarjoamaan koiramaista elämää vai yritetäänkö koira vain tunkea ihmiselämän muottiin. Ehkä joku koira sopii siihen (se, jota puetaan ja jolle laitetaan mustikkanaamio koirien kauneushoitolassa?), mutta eivät kaikki. Koiraa pidetään liiankin sopeutuvaisena ihmiselämään, muokataan niistä pikkuihmisiä ja ajatellaan niiden tarpeiden olevan samanlaiset kuin ihmisillä, kun koira kävelee T-paita päällään kaupungilla. Roduissa on varaa valita ja etsiä sellainen, joka sopii omiin tarkoituksiin eikä yrittää vääntää esim. pelkkää seurakoiraa käyttökoirasta. Ja joskus voi olla parempi olla ottamatta koiraa, on niistä kuitenkin aika paljon vaivaa…

Koirankoulutuksessa kiistellään paljon siitä, mitä on oikea koirankoulutus ja kuka sitä tekee. Jotenkin kiistely on nyt henkilöitynyt ”TV:stä tuttuihin” Millaniin ja Stillwelliin, ja heidän toimintaansa pidetään jopa koulutusmenetelmien esikuvina. Nämä tuskin ovat hyviä esimerkkejä tavallisesta kouluttamisesta suomalaisille, vaikka jotkut tuntuvat pitävän näitä koirankoulutuksen todellisuutena. Kyseessä on kuitenkin yksi tosi-TV:n muoto, joka haluaa näyttää jotain mielenkiintoista, erikoista ja pysäyttävää. Tämä määrittelee sen, millaisia koiria ja ihmisiä ohjelmaan valitaan sekä millaisia kouluttajia ja millaisia menetelmiä käytetään. [Nyt pitää tunnustaa, etten ole jaksanut seurata kummankaan ohjelmia (enkä yleensäkään koiraohjelmia), mutta jotain olen kuitenkin katsonut, etten ajattelisi asioita vain muiden kertoman perusteella.] Ohjelman ihmiset/perheet tuntuvat uusavuttomilta koiriensa kanssa; eivät lenkitä niitä, ruoki oikein, tarjoa toimintaa, peruskouluta, sosiaalista jne. eli eivät käsittele koiraa koiraeläimenä. Koirat ovat väärissä paikoissa väärillä perusteilla, ehkä löytökoiria ilman asiallista pentuajan hoitoa. Ei ihme, että ”ongelmia” syntyy.

Miten ongelmia hoidetaan? Mikä on oikea tapa ja mikä väärä? Em. kouluttajilla on erilainen tapa toimia ongelmatilanteissa, mikä tuntuu kiehtovan heidän ”vastustajiaan” ja ”puolustajiaan”. Itse en kuulu mihinkään ryhmään, en ole tutustunut kumpaankaan niin paljon että voisin suoraan sanoa näin. Jotain on kuitenkin mieleeni jäänyt, ilmeisesti muillekin. Millanin tavoissa korostetaan ”johtajuutta” (wuhuu) ja asioita, jotka ovat jotenkin ”mystisiä”. Sellainen tunnemössö ei järki-ihmistä vakuuta, aihepiiristä kun löytyy faktaa, jos sitä haluaa löytää ja käyttää hyödyksi. Stillwelliä moititaan namien käytöstä ja liian lepsusta otteesta, ilmeisesti ohjelmissa ei ole tarpeeksi pelokkaita ja senkin vuoksi aggressiivisia koiria – tai koiria ei ajeta siihen pisteeseen? Itse toivoisin näkeväni ohjelmissa järkeviä menetelmiä ja vähemmän teatraalista toimintaa koirien suhteen. Floodingit ja koirien pelottelut eivät minua vakuuta. Koira EI mielestäni ole hyvässä tilassa silloin, kun se on ”calm and submissive”, ainakaan silloin, kun tila on opittu avuttomuus ja/tai pelokkuus. Ehkä joku haluaa sellaisen kotiinsa, onhan se silloin aika helppo.

Näiden ohjelmien myötä koirankouluttajia yritetään laittaa kategorioihin a) oikeat kouluttajat ja b) kukkahattutädit. Oikeat kouluttajat ovat koiriensa johtajia ja pitävät ne kunnon kurissa, koirat myös tottelevat. Kukkahattutädit ovat namittajia, joiden piskit haukkuvat ja hyökkivät ja niille vain naksutellaan. Positiivisella vahvistamisella saadaan aikaan temppujen opettamista, ei mitään oikeaa. Vähän turhan yksipuolisia näkemyksiä. Kouluttajia ja koiria on monenlaisia, mutta oppimisen periaatteet pysyvät samoina. Vahvistaminen lisää käytöstä ja rankaisu vähentää sitä, rankaisuun liittyy myös sivuvaikutuksia. Ja koirat toimivat tietyillä tavoilla tietyissä tilanteissa, koska ne ovat koiria ja ehkä tietynrotuisiakin. Miksi tehdä asioista vaikeampia?

(Niin, miksi en katso koiraohjelmia? No ne ovat jotenkin rasittavia, koirat sinänsä ihan tavallisia, mutta ihmiset joskus eivät. Huudahtelevat innostuksesta, kun koira istuu käskystä – wau! Ja sitten nämä malli/muotikoirat ja mitä kaikkea sitä onkaan – hoh hoijaa. Ehkä jossain ohjelmassa voisi olla jotain järkevää, mutta ei pysty katsomaan, kun sitten voi olla jotain erittäin epäjärkevää ja menee hermot…)

Vuosi 2011 on lähes ohi, mitä sitä ehtikään tapahtua eläinrintamalla… iso juttu oli tietysti (Vinkki-)Margen liittyminen laumaan. Marge on vuoden mittaan ehtinyt kasvaa, on näistä nyt korkein (jotain 57-58cm) ja pisin! Ei siitä mitään isoa tullut, mutta kun nuo vanhemmat ovat suhteellisen pieniä, niin Margen pituus korostuu. Turkikas se myös on, jostain kumman syystä. Margen ensimmäinen vuosi on sisältänyt enemmän tai vähemmän pentumaisia juttuja, eli humputtelua ja hassuttelua höystettynä jonkinlaisilla treeneillä. Mitään ongelmia ei ole vielä esiintynyt, eikä tuo osaa edes tuhota tavaroita kotona tms. Kiltti tytteli on, kovin varhaiskypsän oloinen ja ensimmäinen juoksukin oli 8kk iässä. Antaa järkevän vaikutelman, ehkä Selman olemus ja toiminta vielä vahvistavat tätä…

Margen treenit ovat olleet sitä samaa kuin aikaisemminkin paitsi että viimeisillä jäljillä tein lyhyet keppijäljet, kun kyllästyin makkarankylvämiseen pellolle. Hyvä syksy jäi hyödyntämättä jäljen ja nomen suhteen aika lailla tyystin valoisan ajan puutteen vuoksi ja viikonloppuisin olin paljon kouluttamassa tms., jolloin silloinkaan ei oikein ehtinyt tekemään omien piskien kanssa valoisalla juttuja. Tämähän on myös hyvä tekosyy sille, ettei ole treenaillut maastoja syksyllä…Nyt Marge jatkaa talvijuttujen merkeissä eli tokoa, vähän agilityn alkeita ja etsintää. Varmaan pitää nomettaakin jotain, ettei kaikki unohdu ja on sitten liikaa tekemistä kesäksi. Toivon mukaan pääsen Margen kanssa ensi kesän alussa taippareihin.

Hellevi on hieman piristynyt kesän jälkeen - kesä ei sovi sille tai jotain, on silloin vaisu ja haluttoman oloinen moneen asiaan. Toki tänä kesänä jalkavamma vaikutti asiaan, mutta se ei yksin selitä sitä, miksi Hellevi ei kesällä toimi samaan tapaan kuin talvella. Yksi yllätystavoite (= treenaamattomuuden takia) saavutettiin eli Hellevi nousi agilityssä kakkoseen. Ensi vuonna pitää varmaan harjoitella oikeasti…

Tokossa Hellevi kävi starttaamassa EVL:ssä ja sai kakkosen. Kokeessa keskeneräinen ohjattu teki tepposet ja Hellevi lähti merkiltä ruutuun. Sitten Z:ssa kaikki meni muuten ihan näppärästi, mutta viimeisessä asennossa eli seisomisessa Hellevi yhtäkkiä lähti liikkurin kimppuun (= hyppi ja pomppi vasten, ihanaa nähdä sinua täällä -tyyliin). Nämä pari nollaa sitten laskivat tuloksen kakkoseen, mutta hyvänä puolena oli Hellevin hyvä fiilis kokeessa. Kyllä sen kanssa uskaltaa toistekin kokeeseen.

Tokon sujuminen on ollut ihan ok siihen nähden, etten edelleenkään voi tehdä samaa liikettä/harjoitusta montaa kertaa peräkkäin, vaan muutaman kerran jälkeen pitää todeta, että tässä oli treeni tällä kertaa. Tämä koskee etenkin nopeusliikkeitä, mutta toisaalta myös muitakin. Ohjattu on ollut hankala, koska Hellevin mielestä merkki ei ole mitenkään erityisen mukava juttu ja kapuloille/oikeaan suuntaan meneminenkin on ollut nahkeaa. Aina, kun Hellevi ei tiedä, mitä sen pitää tehdä, se muuttuu nahkeaksi. Ja kun varmuutta tulee, tulee rennompaa liikkumistakin. Positiivinen asia on myös ollut Hellevin jäljen “avautuminen” eli menee nyt sitä pääsääntöisesti iloisena ja aktiivisena sekä nostaa kepit nätisti. Nomehommat sujuvat kuten aikaisemminkin, kauden tulos AVO2 oli ihan riittävä - Hellevi on järkevä nometyttö ja ensi kesänä toivottavasti saan ohjaukset jne. kuntoon (= treenattua).

Selma on jatkanut samaa rataa kuin ennenkin eli treenit ovat satunnaisia ylläpitotreenejä. Pari tokokoetta syksyllä, ei kai mitään erityisiä onnistumisia tai epäonnistumisia paitsi omassa hallissa sen kanssa tokoileminen on hankalaa, ei ota tosissaan ja hössöttää paljon. Mieluummin tokoilen sen kanssa jossain muualla. Muuten Selma jatkaa kuten ennenkin, ei erityistä uutta (paitsi homehommaa pitäisi tehdä aktiivisemmin, jotta voisi käyttää testipiskinä). Mitään erityisiä vaivoja ei Selmassa ole havaittavissa, 8 v. tuli täyteen ja aktiivinen edelleen. Liikkuminen on tosin jäykkää, keinuheppalaukkaa jne., mutta ei mitään hälyttäviä muutoksia kuitenkaan.

Heppapuolella aktivoitumista on tapahtunut Kannuksen suunnassa eli siellä olen käynyt ratsastamassa Torpalla mahdollisuuksien mukaan 1-3 kertaa viikossa. Oulussa puolestaan Esko-poni on ollut aivan ihana maastomopo, jonka kanssa on rentouttavaa käydä lenkeillä metsässä.

Eläimellinen elämä jatkuu ensi vuonnakin, onnea ja menestystä kaikille vuodelle 2012!

Seppo Turunen 2011: Lemmikkielämää

Tartuin mielenkiinnolla Turusen kirjaan, koska muistin lehdistä lukeneeni siinä olevan kommentteja lemmikkieläinten pidon lopettamisesta. Kirjan alkuosassa oli paljon tilastotietoja eri puolilla maailmaa elävistä eläimistä, niiden hyödyntämisestä lemmikkieläimiksi, historiasta ja eri eläinlajeittain asiaa päätymisestä lemmikiksi. Hyvää tässä olivat varoitukset siitä, miten esim. eksoottisten eläinten ottaminen lemmikiksi voi vaarantaa lajin olemassaolon, villieläinkauppaan liittyvät faktat sekä miten eläimistä huolehtimisessa ei aina onnistuta.

Kirjan 6 luku koostui koirapohdinnasta. Sekin osa sisälsi jälleen erilaista tilastotietoa mm. kuivamuonamarkkinoista, rotukoirien ja villiintyneiden koirien määristä. Koirarotujen terveystilannetta ja jalostusta luku käsitteli melko laveasti eri tavoin. Outoa oli se, että sain käsityksen, ettei geenitestattuja kantajia saisi käyttää jalostukseen, mikä nyt ei ihan pidä paikkaansa (toki riippuen sairaudesta).

Lemmikkiekologia-kappaleessa hyvää olivat toteamukset siitä, ettei lemmikeille pystytä aina tarjoamaan sopivia elinolosuhteita, jossa ne voivat toteuttaa lajityypillistä käyttäytymistä. Tämä koskee mielestäni etenkin eksoottisia eläimiä, jotka eivät ole sopeutuneet esim. suomalaiseen ilmastoon tai elämiseen yhdessä ihmisten kanssa ylipäätään. Eikä tilanne aina ole hyvä tutummillakaan eläimillä. Hevososuus oli hieman outo tässä yhteydessä, koska itse en yhdistä hevosten hoitoon niin paljon ihmismäistä kohtelua kuin esim. koirien tai kissojen kohdalla. Aika lailla hevosia kuitenkin kohdellaan hevosina, ainakin itse olen tällaiseen eniten tottunut. Kissoja kirja kohtelee suurena luontoa tuhoavana ryhmänä, mikä on varmaan osittain tottakin, mutta toisaalta kissa on kyllä edelleen hyödyllinen otus pikkueläinten tuhoajana esim. tallilla. Kokonaisuudessaan lemmikit nähtiin ekologisen jalanjälkensä suuruuden takia (kun lasketaan lemmikit yhteen) kalliina harrastuksena.

Kirjan loppuosassa eläintarhoja käsitellään (yllättäen..) erittäin vähän ja lähinnä eläinten suojelun merkityksessä. Negatiivisia asioita ei juurikaan mainittu ja muutenkin eläintarha-asia sivuutettiin muutamalla lauseella. Totta on se, että eläintarhoissa voidaan (yrittää) suojella eläimiä, mutta jotain muitakin näkökantoja olisi tässä kohdassa toivonut.

Muuten kohtalaisen paljon faktaa tarjonneen kirjan oudoin luku oli luku, jossa ehdotettiin mitä lemmikkiharastukselle tulisi tehdä. En muista äkkiseltään kuin tässä kappaleessa törmänneeni lauseisiin, joissa kommentoitiin eläinten vaikutusta ihmisen hyvinvoinnille (esim. “Lemmikkieläinten sanotaan vaikuttavan terveyteen myönteisesti poistamalla stressiä, vaikka toisaalta ne myös kuljettavat zoonooseja.”). Tämä on aika vähän, kun ajattelee miten paljon merkityksiä eläimillä on ihmisille. Kirjassa ehdotetaan, että pyrkisimme vähentämään lemmikkiriippuvuuttamme. Plussaa oli se, että ihmisiä kehotettiin valitsemaan terveitä koirarotuja lemmikeiksi, mahdollisesti myös sekarotuisia. Outoa oli ajatus lemmikkien yhteisomistuksesta, jossa usea perhe voisi omistaa yhden eläimen, jota he hoitaisivat yhdessä. Tavoitteena olisi lemmikkien määrän vähentäminen Suomessa sekä tulevien sukupolvien kasvattaminen itsenäistymään lemmikeistä. Jos lemmikkejä olisi, ne olisivat sertifioituja luontoystävällisiä lajeja. Hyvää tässä oli ajatus siitä, että osa lemmikeistä kiellettäisiin (liittyen siihen, että niiden pitäminen olisi lemmikille haitallista).

Erikoinen oli ajatus siitä, että lemmikit olisivat tulevaisuudessa hyötylemmikkejä, joita pidettäisiin aikansa ja sitten ne syötäisiin. Sopivia kotilemmikkejä olisivat esim. kanit, marsut ja kanat (marsusoppaa, nam!). Lemmikkien sijaan ihmiset voisivat vierailla eläintarhoissa ja seurata luonnoneläimiä. Ja kun lemmikkejä ei olisi, mm. susien maine kohentuisi ja pitkät eläinkuljetuksetkin lakkaisivat.

Kirjan loppu jätti erittäin hämmentyneen olotilan…totta on se, ettei lemmikkien pito ole kaikkein ekologisin valinta ja jotkut eläimet voitaisiin jättää ottamatta lemmikeiksi. Ihan kaikkea ei voi sysätä lemmikkien kontolle, esim. sitä, ettei maailmassa ole ruokaa kaikille (tai olisi, mutta varannot ovat jakautuneet epätasaisesti). Samoin ajatus siitä, että ihminen voisi muutamassa sukupolvessa (yhdessä?) luopua lemmikeistä, kun takana on tuhansien vuosien yhteiselo, tuntuu liioittelulta. Jos pakko ei ole, tällainen tuskin toteutuu. Ja myöskään ajatus lemmikin syömisestä ei tunnu tutulta, varsinkin kun erittäin usein lemmikin (etenkin koiran) todetaan olevan perheenjäsenen. Mielenkiintoinen ja outo kirja, ei ehkä ihan sellainen joka sopisi täysin omiin ajatuksiini.

Tiede -lehdessä (10/2011) oli mielenkiintoinen artikkeli “Voittaja valehtelee itselleen”. Artikkelin sisältö oli lyhyesti tämä: Sopiva annos itsepetosta auttaa selviämään elämässä paremmin. Ihmiset pitävät itseään yleensä luonteeltaan ja ominaisuuksiltaan parempina kuin muita ihmisiä sekä ihmisillä on tapana kuvitella oma tulevaisuutensa optimistisempana kuin mitä kuvittelee muiden tulevaisuuden. Ihmiset myös kuvittelevat helposti itsensä älykkäämmäksi kuin kanssaeläjänsä (vaikka olisivat esim. pärjänneet paremmin älykkyystestissä valmiiden vastausten avulla). Myönteinen ajattelu itsestä auttaa myös suoriutumaan tehtävistä paremmin ja jopa saavuttamaan sellaisia tuloksia, joita uskoo itsellään olevan, vaikka niitä ei vielä olisikaan.

Sitten urheiluosuus: voitontahdon avain voi olla kyky pettää itseään! Eräässä tutkimuksessa parhaiten kilpailussa menestyneet olivat myös niitä, jotka saivat korkeita itsepetospisteitä. Yläkanttiin itseään arvioineet luottivat menestykseen ja ponnistelivat voittaakseen esteet paremmin kuin ne, joiden käsitykset itsestään olivat realistiset. Realistin ongelma on se, että hän havaitsee nopeammin ne paikat, joissa asiat voivat mennä pieleen, itsepetosta harrastava ei näitä huomaa.

Entäpä koirat ja niiden omistajat? Hieman ärsyttävää (minusta) on oman koiran ja sen saavutusten jatkuva hehkuttaminen, vaikka kyseessä olisi ihan tavallinen rodunomainen koira tai koira, joka ilman kouluttajan osuuttakin tekee asiat “hyvin”. Ja joskus tuntuu siltä, ettei omasta koirasta löydetä vian vikaa tai löydetty vika on sellainen, joka oikeasti ei ole vika ja koiran todelliset “viat” jätetään huomiotta. Sinisilmäisyyttä, turhaa hehkuttamista vai voittajan taktiikkaa? Jutun luettuani voisin alkaa kallistua siihen, että se voikin olla hyvä tapa saada onnistumisia aikaan verrattuna realistiseen ajatteluun. Ja ehkä tällainen hehkuttaminen ja yliodotukset luovat osalle ihmisiä sellaisia toimintamalleja, että odotukset täyttyvätkin juuri artikkelin ajatusten mukaisesti. Pitänee kokeilla tätä tapaa ja jättää realismi taka-alalle. Antakaa siis anteeksi, jos tästä lähtien vain kehun omia koiriani!

Eläinten kouluttaminen - mitä se on? Miksi sitä tehdään ja mikä sen tavoite on? Nykyään mainostetaan paljon erilaisia eläinten kouluttamisia, on kissa-agilityä, kanien hyppykilpailuja, kanakurssia jne. Eläinten kouluttaminen on pinnalla, osaa eläimistä ei kouluteta, mikä aiheuttaa ongelmia, ja osaa taas koulutetaan liikaakin.

Maanmainion wikin mukaan koulutus “viittaa siihen kasvatuksen alueeseen, joka on organisoitua ja institutionalisoitua. Koulutus tähtää tietojen opettamiseen, taitojen harjaannuttamiseen sekä kognitiivisten kykyjen kehittämiseen.” Koirien kohdalla kouluttamisen merkityksellisyys on aika selvää - koiralle opetetaan erilaisia taitoja ja asioita, joiden kautta eläminen koiran kanssa on helpompaa, sen kanssa voi harrastaa yhdessä tai koiraa voi käyttää jonkin hyötytarkoitukseen. Koirat ovat eläneet ihmismaailmassa ainakin 15 000 vuotta, muut kotieläimet lyhyemmän ajan. Koirilla on ollut aikaa sopeutua meihin huomattavasti kauemmin.

Muiden lemmikkieläinten ollessa kyseessä kouluttamisen käsite tulee vähän epäselvemmäksi. Koulutus onkin enemmän ihmiselämään sopeutumiseen liittyvää “koulutusta” eli eläimen totuttamista erilaisiin asioihin kuin koulutusta jotain varsinaista tarkoitusta varten. Tässä mielessä näiden eläinten “kouluttaminen” ei (vielä, ehkä joskus) ole varsinaista kouluttamista, vaan enemmän totuttamista ja siedättämistä, jonka lisäksi niille voi hupimielessä opettaa erilaisia asioita (vielä ei Suomessa opeteta esim. miinarottia, ehkä joskus). Millainen merktys kouluttamisella on esim. jyrsijälle itselleen? Ehkä ei kovinkaan suurta, jos (kun) eläimen elämän intressit liittyvät siihen, että sillä on oikeat elinolosuhteet, oikeaa ravintoa, virikkeitä (lajityypillistä toimintaa), mahdollisesti lajitoverin seuraa ja muutoin hyvä hoito. Ihmiselle koulutuksella on merkitystä varmaan enemmän kuin eläimelle, joka arvostanee oikeita elinolosuhteita kouluttamista korkeammalle. Jos Koira taas arvostaa sekä “kouluttamista” (rodunomaista ja lajityypillistä tekemistä) että oikeita elinolosuhteita korkealle.

Yleisesti eläimiä kouluttamalla oppii yleisiä kouluttamisen periaatteita, mistä ei koskaan ole haittaa. Toisaalta eläinten kouluttaminen ei koskaan ole suoraa input-output -tyylistä toimintaa (kun koira istuu ja saa palkan, se istuu sen jälkeen useammin - olisikin näin yksinkertaista), vaan kouluttaminen on paljon muutakin. Aina pitää tuntea eläinlaji, elekieli, rakenne, elinympäristön vaatimukset jne., jotta oikeasti pystyy kouluttamaan muuallakin kuin ns. labraolosuhteissa. Tuttu juttu on se, että kyllä se kotona osaa (= labraolosuhde), mutta entäs sitten muualla? Ja sitten tulevat vielä lisävaatimukset. Jokaisen koiran saa opetettua tekemään erilaisia temppuja, mutta kun temppuihin tulee lisävaatimuksia (nopeus, aktiivisuus, viretila jne. kuvailevia termejä), ei pelkkä mekaaninen ja tekninen toiminta riitä. Silloin pitää tuntea laji ja yksilö, miten ne saa toimimaan tietyllä tavalla ja sen jälkeen koulutus voi taas edetä. Tätä ei opi jotain muuta lajia kouluttamalla, koska lajit käyttäytyvät monesti eri tavoilla. Ja koirien kohdalla erot lajin sisällä ovat suuret, jolloin muutaman rodun tuntija ei välttämättä ole asiantuntija toisten lajien kouluttamisessa.

Jos haluan oppia koulutuksen tekniikkaa ja testata teorioita (vaihteleva suhde vs. kiinteä suhde tms.), silloin voin kouluttaa mitä vain eläimiä, vaikka kotoa löytynyttä koppakuoriaista, ja opin paljon eläinten reaktioista koulutukseen (vahvisteet jne.). Jos haluan oppia kouluttamaan koiria, koulutan niitä, erilaisia sellaisia, eri asioihin ja tehtäviin - siten opin eniten koirista ja niiden kouluttamisesta.

Katariina Mäki oli kutsuttu pitämään jalostusaiheista luentoa 15.9., aiheinaan mm. SKL jalostusstrategia, jalostuskoiran valinta ja perinnöllinen monimuotoisuus. Mielenkiintoisia ja ajankohtaisia aiheita, jotka herättävät paljon ajatuksia.

Jalostuskoiran valinnassa mieleen jäi etenkin ajatus siitä, että vaikka esim. rodun terveystilanne tietyn ominaisuuden suhteen olisi huono, aina on mahdollisuus valita keskimääräistä parempi yksilö jalostukseen keskiarvon alapuolella olevien sijaan ja samalla siirtää keskiarvoa parempaan suuntaan. Tämä toisaalta vaatii kasvattajien halua tehdä asialle jotain, ja ehkä tinkiä silloin jostain muusta ominaisuudesta (esim. siitä kuuluisasta ulkomuodosta).

Flatteja ajatellen esiin pomppasi jalostusarvioinnissa terveys ja miten eri sairauksia voi luokitella. Siellä esim. immunologiset ongelmat ja kasvaimet oli laitettu samaan porukkaan ja kas, näitähän flateilla on, etenkin kasvainpuolella. Samoin JTO:ssa tuli esille se, että flatteja käytetään eläinlääkärissä usein iho-ongelmien takia. Itse olen pitänyt flattia perusterveenä rotuna, mutta ei se mitenkään erityisemmin terve rotu muihin verrattuna ole. Jalostusarvioinnissa pitkäikäisyyden yhteys koko koiraan kokonaisuutena kuulosti järkevältä ja berneille on tällaisia indeksejä jo laskettu. Omista koiristani (todella iso n empiirisessä tutkimuksessa…) tähän mennessä tervein ja pitkäikäisin on ollut Elvi, jolla ei juurikaan ollut mitään vaivoja (elinikä 13,5v.). Masun (allergiaa, kutaaninen histiosytooma, jotain pientä) elinikä oli vajaat 11v. Selman ennuste on aika heikko, joten jokainen ikävuosi on sille iso plussa. Hellevin sukuja tutkiessani kyselin, miten pitkäikäiseksi sen suvussa esiintyneet koirat olivat eläneet ja yksi valintakriteeri oli se, että siellä oli  näitä pitkäikäisiä koiria. Tervehän tuo on ollut, nyt kesällä joku silmätulehdus iski (ja se kynsi, autoimmuunisairaus tietty…no ei). Margen suvussa on ainakin osittain hyvänikäisiä koiria, joten toivon pitkää ikää sillekin.

Koirien rakenteiden arvioinnissa puhuttiin mitattavissa olevista ominaisuuksista. Flatteja mitattiin jossain vaiheessa usein näyttelyissä, mutta se on nyt jäänyt pois, ainakaan en itse ole siihen törmännyt. Mittausten mukaan flattiurokset ovat keskimäärin n. sentin yli säkäkorkeuden ylärajan ja nartut jäävät siitä keskimäärin n. puoli senttiä alle. Isojahan nuo näyttelyissä pärjäävät urokset tuntuvat olevan. Jalostustarkastus olisi kyllä hyvä tapa saada mittaustietoa koirista, nyt sitä ei juurikaan saa, vaan kuvailuja koirien ulkomuodosta (näyttelyarvioinnit).

Yleisestihän tilanne ulkomuodon suhteen on monella rodulla surullinen. Jalostukseen pitäisi valita koiria, joilla on “terve ja toimiva rakenne”. No ei monella ole. Pahoitteluni, mutta en edelleenkään ymmärrä, miksi haluta koira, joka jo lähtökohtaisesti on ulkomuodoltaan viallinen, ei liiku normaalisti tai muutoin ei ole normaali. En syytä välttämättä koirien ostajia, koska kaikilla ei voi olla ymmärrystä siitä, millainen koira on terve ulkomuodoltaan ja millainen ei. Enemmän syyttäisin koirien kasvattajia, jotka tarkoituksellisesti kasvattavat koiria, jotka melko suurella varmuudella omassa rodussaan tulevat aikuisena olemaan siitä epäterveemmästä päästä. Ja (anteeksi vain) tuomareita, jotka palkitsevat tai ovat palkinneet koiria, joita ei pitäisi edes päästää kehään. Jotkut kasvattajat ns. sairaissa roduissa varmasti yrittävät saada aikaan terveempiä koiria ja siitä heille kiitos. Toivottavasti ulkomuototuomareille jaetut ohjeet koirien epäterveistä piirteistä tavoittaisivat mahdollisimman monta silmää ja veisivät tilannetta parempaan suuntaan. Ja ehkä julkisuus BBC dokumentin tapaan voisi ohjata pennunottajia koiranvalinnassa.

Lopuksi käsiteltiin vielä perinnöllistä monimuotoisuutta ja risteytyksiä. Esittelyssä olivat mm. dalmatiankoirien LUA-projekti ja suomalainen snautseri-pinseri risteytys. Hyviltä kuulostivat molemmat ja toivon mukaan jatkossa näitä tehdään samoilla ajatuksilla ja parannetaan eri rotujen tilanteita.

Kokonaisuutena hyvä luento, hyvää asiaa ja mielenkiintoisia projekteja on menossa ja tulossa.

Linkkejä:

HETI ry. 
Flattien JTO 
SKL jalostusstrategia 
Pedigree Dogs Exposed -blogi

Maastokausi alkaa olla lopuillaan kokeiden osalta. Tai siis meidän osaltamme, koska näyttää siltä, että enää ei kokeisiin päästä (juu, mä en ole niitä, jotka jaksavat soitella ja pääsevät sataan kokeeseen kesässä). Ainoastaan pieni mahdollisuus olisi tsempata Hellevin kanssa vähän jälkeä (tai siis tottista…) ja yrittää jälkikokeeseen, muuten kokeiden aikaan on aina jotain muuta ettei niihin pysty yrittämään mukaan. Mitä jäi käteen?

Selma: kolme jälkikoetta, joista yksi ei-tulosta, yksi keskeytys (sen hyvän maaston jälkeen) ja yksi kakkostulos. Tämän lisäksi paljon lisää Selman lukutaitoa, sitä on nyt helppo lukea ja ohjata jäljellä. Ensi vuonna en osaa sanoa yhtään, mitä tehdään jäljen suhteen - ehkä käydään jossain helpoissa kokeissa, jos Selma on kunnossa. Jos ei (tottiskunnossa), voisi viritellä mejää pitkästä aikaa. Nomessa kesä oli korppikesä: kaksi koetta ja kaksi tökkäämistä korppiin. Nome sujuu ihan asiallisesti, ohjaukset varmaan ikuisesti ovat huonoja ja Selma tuskin tulee koskaan kävelemään rauhallisesti lönköttäen koepaikalle, mutta avoimen tehtävät eivät ole sille sinänsä hankalia. Jääräpäisyys ja huono keskittyminen = huono koulutus näkyvät kyllä. Jalan haavan takia piti pitää lomailua vähän kaikesta, ja sama haavan (huono anturan iho) pilasi yhden kokeen.

Hellevi: eipä juuri ehditty tehdä mitään. Kesän alussa nomekoe, josta avo0 - pudotteli lintuja, ontumista. Kynnen takia n. 1,5-2kk loma, jolloin ei tehty oikeastaan mitään. Elokuun puolella alkoi normaali elämä ja kunnon kohotus. Syyskuussa ehdin ennen flattimestaruutta treenata vähän ja se meni odotettua paremmin. Toinen nomekoe meni hieman huonommin, mutta kokonaisuutena taas treeneihin nähden hyvin, kunnon treenejä ehdin tehdä vasta nyt juuri ennen kokeita. Iso plussa Hellevin osalta on ollut uimisen kehittyminen, nyt Hellevi ui mielellään ja ohjautuu vedessäkin. Ohjaukset ovat työn alla, mutta Hellevi on huomattavasti kuuntelevaisempi kuin Selma. Yleisarviointi Helleville nomen osalta on plusmerkkinen, kehitystä on tapahtunut näiden muutamien viikkojen aikana paljon.

Mitä jatkossa?

Selma puuhailee kuten ennenkin eli teen jälkeä ja nomea “siinä sivussa”, mutta mitään isoja tavoitteita ei ole. Jäljellä kuten ennenkin, esineruudussa suoraviivaisuutta ihan harjoituksen vuoksi voisi parantaa. Mejää pitää tehdä vielä nyt syksyllä, jos ensi vuonna tosiaan pääsisi sitä jatkamaan. Nomessa voisi kehittää vielä markkeerausta, ohjausta ja kuuliaisuutta sekä riistaongelman poistamista (korppi…) mahdollisuuksien mukaan.

Hellevi pitää oikeasti (ei siis kuten viime vuonna eli talvitreenien summa oli 0) opettaa talvikauden aikana tekemään ohjauksia, muuten en välttämättä lähtisi muuttamaan paljoakaan. Ehkä markkeerausmatkoihin pituutta ja vaikeutta lisää, mutta on tähän mennessä ollut niissä ihan asiallinen. Ja WT olisi kiva kokeilla, sitä vartenkin ohjausta pitäisi kehittää. PK-jälkeä pitää tehdä “siinä sivussa”, koska sielläkin näkyy Hellevin epätasaisuus. Välillä on erittäin innokas ja sitten taas menee kuten peltojäljellä.

Toko/tottispuolella Selma saa hupsutella tokoja silloin tällöin, varsinkin kun kohta alkaa hallikausi. Hellevi sitten - huokaus! Saa nähdä, mitä siitä tulee vai tuleeko mitään. Edelliset kunnolliset tokotreenit ovat olleet joskus kesällä, ei pitkään aikaan eikä oikein kiinnostakaan. Kyllähän tuo oppii ja osaa, mutta silloin kun olemuksesta näkee, että Hellevillä ei ole mukavaa, ei itseäkään kiinnosta tokoilla. Enemmän ehkä sitä agilityä, nyt kun kynsikin pelaa ja se tuo erilaisen ilmeen Helleviin. Tai sitten alan tehdä homehommia Hellevin kanssa talvella, kun tuo etsiminen nyt on sen ykkösjuttu.

Vaikka vielä voi maastoilla, niin tietty särmä treeneistä jää pois, kun mitä luultavimmin vasta ensi vuoden puolella pääsee kokeisiin. Vähänhän se vie motivaatiota pois, mutta pitää yrittää kuitenkin tehdä maastoja, koskapa koirat pitävät niistä oli kyse kokeesta tai treenistä.

(ja Marge ei päätä maastokautta, kun ei ole sitä aloittanutkaan koemielessä)

Koiraurheilu ja perfektionismi, onko niillä mitään yhteistä…? Perfektionismi on mm. pyrkimystä täydellisyyteen, virheettömyyteen ja tarkkuuteen. Nuohan kuvaavat hyvin joitakin koiraurheilulajeja, esim. tokoa tai agilityä. Molemmissa lajeissa pienikin väärä hetkellinen liike voi aiheuttaa virheen tai pistemenetyksiä, jotka maksavat esim. luokkavoiton. Kilpailu on kovaa koiraurheilussa Suomessa; monissa lajeissa kilpailee lajiensa huippuja (vaikka hekään eivät ole täydellisiä). Virheisiin ei juurikaan ole varaa, jos haluaa menestyä (hyvin).

Suurin osa niistä, jotka aloittavat vaikka tokon harrastusmielessä, tuskin ajattelevat, että koiran pitää istua tietyllä tyylillä. He ovat tyytyväisiä pienistäkin edistymisistä, joita koirat tekevät. Itse muistan ensimmäisen koiramme Jennin osanneen mennä maahan pelkällä käsimerkillä - valtava suoritus, huikeaa! Nyt analysoisin miten käsimerkki annetaan, miten koira menee maahan ja onko se riittävän nopea jne. eli onko suoritus täydellinen. Tällainen analysointi tappaa helposti harjoittelun ilon, kun etenkään harjoittelun alkuvaiheessa koirat harvoin ovat täydellisiä. Eikä niiden kuulukaan olla, vähemmän sujuva suorittaminen on osa alkuharjoittelua.

Jossain vaiheessa harrastamisesta voi tulla tavoitteellisempaa ja tässä törmätään vahvasti perfektionismiin: jotta koirasta tulisi hyvä, sen pitää tehdä asiat hyvin, mieluiten täydellisesti. Asiat pitää opettaa oikein eikä virheisiin saa sortua. Tämä on hyvä pohja, näin pitääkin olla - on helpompi opettaa asiat oikein kuin korjata väärin opetettua. Jos opetuksessa aletaan vaatia vain täydellisiä suorituksia eikä muuhun olla tyytyväisiä, katoaa harjoittelun ilo helposti. Ihan hyvä, mutta se voisi…olla nopeampi, suorempi, liikuttaa vähemmän tuota jalkaa jne. Kaikkea voi tietysti aina parantaa ja viilata tarkemmaksi, mutta joskus se on liiallista ja haittaa suorittamista, kun mikään ei riitä eikä mihinkään ole tyytyväinen. Tarkka pitää olla, mutta täydellisyyden hakeminen eläimen ja ihmisen välisessä yhteistyössä on vaikeaa.

Mainitsemani toko (+ tottis) ja agilitykin osittain ovat lajeina sellaisia, että ne houkuttelevat perfektionismiin, suorastaan vaativat tällaista. Tokossa (tottiksessa) on tarkasti sanottu, millaiset virheet laskevat arvosanaa. Koirilta vaaditaan yhä parempia suorituksia hyviin pisteisiin, mikä tarkoittaa suurempia vaatimuksia koirille rotuinakin. Agilityssä esim. pari laajempaa kaarrosta lisäävät suoritusaikaa ja ehkä pudottavat koiran hyviltä sijoituksilta. Koiran pitää olla äärimmäisen nopea ja hyvin koulutettu erilaisiin ohjauksiin, joten muutaman kuukauden ikäisen pennun kanssa voidaan tehdä jo vaikeita ohjauskuvioita (jotta se osaisi kaikki ne kisauran alkaessa). Molemmissa lajeissa koesuoritus on virheiden hakemista ja niiden laskemista. Ja molemmissa lajeissa lähes aina suorituksen olisi voinut tehdä vielä hieman paremmin, nopeammin, tarkemmin jne.

Ensimmäinen nomekoe aikanaan oli itselleni toko- ja agilitypohjan jälkeen suuri hämmästys. Siellä sai antaa useamman käskyn, ohjaajan ei tarvinnut seistä liikkumatta paikallaan ja koirat pystyivät tekemään asiat eri tavoilla saavuttaen kuitenkin saman tuloksen. Lisäksi nomessa (B-koe) ei edes jaeta pisteitä, vaan palkintosijoja. PK-kokeiden maasto-osuudet ovat myös väljempiä: ei ole olemassa tarkkaa kaavaa, miten koiran pitää toimia esim. esineruudussa, vaan tapoja on monia, kunhan ne ovat tehokkaita ja toimivia sekä sääntöjen mukaisia.

Tokon ja muiden “nipotuslajien” luoma perfektionismin vaade vaikuttaa harjoitteluun sekä positiivisesti että negatiivisesti. Positiivisesti siten, että koira pitää kouluttaa tarkasti ja säännöt kertovat, mitä koira saa ja mitä se ei saa tehdä. Negatiivisesti siinä, että virheitä löytyy aina eikä koira koskaan ole täydellinen, mikä vähentää onnistumisen tunnetta. Muita lajeja ja koirien suorituksia tarkkaillessa on välillä hankala muistaa, että kyse ei ole tokosta. Tokossa etsitään virheitä, monessa muussa lajissa pääpaino on onnistumisten etsimisessä. Paljon parempi ajatusmalli, sitä kun vielä osaisi itse toteuttaa.